Kirkossa vallitsee epätasa-arvoinen toimintakulttuuri

Kirkko naisistuu koko ajan. Seurakuntapapistoa lukuun ottamatta kaikissa kirkon tehtäväryhmissä on naisenemmistö. Myös kirkollisten alojen opiskelijoista suurin osa on naisia.
Vuoden 2007 kirkon alan työolobarometri osoittaa, että kirkon yli 21 000 työntekijästä valtaosa kokee työpaikkansa tasa-arvoiseksi. Naisista 74 prosenttia ja miehistä 89 prosenttia katsoo sukupuolten välisen tasa-arvon toteutuvan työpaikassaan.
Syrjintätapaukset ovat vähentyneet työolobarometrin mukaan selvästi viime vuosina. Vaikeita ongelmia on kahdessa prosentissa seurakunnissa.

Näkökulma: Kirkon tehtävästä ja etiikasta

Luterilainen uskonpuhdistus käynnistyi Lutherin kritiikistä paavin valtaa kohtaan. Lutherin mukaan vatikaani oli maallistunut liikaa ja kadottanut armon, jonka Jumala lahjoitti Kristuksessa
Kirkon vanha ja patriarkaalinen kulttuuri on muuttunut, mikä koetaan uhkaksi konservatiivisissa piireissä. Kirkolla on kuitenkin oikeus arvioida kriittisesti omaa perintöään, kuten teki myös Luther. Jumalan tahtoa etsivän seurakunnan tulisi olla jatkuvassa vuoropuhelussa Raamatun, historian ja aikakautensa kanssa.
Raamatun tulkitsija kantaa vastuun tulkinnastaan
Kristillisen uskon mukaan Jumala on ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa. Ihmiset ovat kirjanneet ilmoituksen Raamatun kirjoihin. Ilmoitus on siis Raamatussa, mutta Raamattu ei ole itsessään "maaginen" esine.

Raamatun tekstien tulkitsijat ja tulkintayhteisöt kantavat vastuun tulkinnastaan. Kirkon usko ei ole pelkkää raamattu-uskoa vaan uskoa, jonka Pyhä Henki saa aikaan. Uskon tunnusmerkki on rakkaus, ja siihen tulisi olla myös sidottu kirkon eettiset valinnat.

Kirkko on Suomen suurin maanomistaja ja epäeettinen sijoittaja

Kirkon omaisuus on sidottu pitkälti kirkkorakennuksiin ja hautausmaihin.
Kiinteistöomaisuuden tasearvo on noin puolet seurakuntien yhteenlasketusta 2,8 miljardin euron taseesta. Seurakunnilla on myös asuntoja ja rahoitusomaisuutta sekä osuuksia yhtiöissä ja säätiöissä.
Valtaosa seurakuntien maa- ja metsäomaisuudesta kuuluu Itä- ja Pohjois-Suomen seurakunnille. Seurakunnat omistavat 0,7 prosenttia koko Suomen 23 miljoonasta metsähehtaarista. Kirkon keskusrahastolla on maaomaisuutta vain muutama sata hehtaaria.

Kirkko on allekirjoittanut vastuullisen sijoittamisen periaatteet

Kirkon keskusrahasto on allekirjoittanut YK:n vastuullisen sijoittamiset periaatteet 28.3.2008. Vastuullinen sijoittaminen on vastuuta yksilöstä, ympäristöstä ja yhteiskunnasta.
Kirkon vastuullisen sijoittamiset ohjeet otettiin käyttöön keväällä 2007. Ne on tarkoitettu ohjaamaan kirkon eläkerahaston sijoitustoimintaa. Ohjeet sopivat myös seurakuntien sijoituspäätösten pohjaksi.

Kirkon rahastoa käytetään eläkkeiden maksuun

Kirkon varat jakaantuvat pörssissä noteerattuihin osakkeisiin ja arvopapereihin. Eläkerahaston varoja voidaan käyttää vain eläkkeiden maksuun, ei kirkon muuhun toimintaan. Kirkon henkilöstö ei ole työntekijän eläkelain piirissä. Kirkko vastaa itse henkilöstönsä eläkkeiden maksusta.
Kirkon ja seurakuntien varoista yli 90 % perustuu vuosittaiseen verotuloon. Kassavaroja talletetaan samaan tapaan kuin julkisissa ja yksityisissä yhteisöissä yleensäkin, eli sijoittamalla arvopapereihin.

Kirkko yrittää mielistellä kansaa ja mediaa

Kysymys kirkon ja viestinnän suhteesta on haastava. Millaista kristillisen viestintäpolitiikan pitäisi olla, ja pitäisikö kirkon lainkaan mukailla mediakulttuurin toimintatapoja?
Elämme mielikuvamaailmassa, jossa sisällöt korvataan usein mielikuvilla. Kiusaus sortua hetkellisen julkisuuden tai mediahuomion hakemiseen on suuri. Uskottavan sanoman taustalla pitää aina olla kuitenkin todellista sisältöä. Kaikki viestintäkeinot ovat kirkossa sallittuja, kunhan ne noudattavat hyvää makua ja kunnioittavat kirkon omaa itseymmärrystä.

Kirkko on moniääninen

Kirkon julkisuuskuvassa nousevat usein esiin erilaiset ristiriitatilanteet. Yksittäistapausten takaa löytyy kuitenkin moniääninen kirkko.
Kirkollisessa viestinnässä olisikin syytä kiinnittää huomiota kahteen näkökulmaan: miten kirkko näkee itsensä ja millainen kuva kirkosta välittyy mediassa. Kirkon julkisuuskuva terävöityy, kun kirkko ei häpeile itseään.
Suomalainen yhteiskunta on muuttunut suhteellisen lyhyessä ajassa. Kehitys haastaa yhteiskunnan moraaliset järjestelmät. Kirkko on siksi itsearvioinnin ja uudistumisen keskiössä. Kirkon tehtävänä ei kuitenkaan ole sulautua vallitsevaan kulttuuriin vaan arvioida, mikä on Jumalan tahto tämänhetkisessä tilanteessa (Room. 12:2).

Uskonnonopetus on tarpeetonta ja epätasa-arvoista

Suomalaisissa peruskouluissa on tällä hetkellä käytössä 13 uskonnon opetussuunnitelmat. Valtio vastaa uskonnonopetuksesta.
Uskonnonopetus on Suomessa tunnustuksetonta. Oppitunneilla ei siis harjoiteta uskontoa, vaan tutustutaan eri kulttuureihin ja uskontoihin.

Koulujen uskonnonopetusvelvollisuudesta on säädetty koululaiessa. Oppilaan oikeus oman uskontonsa opetukseen on kirjattu muun muassa YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen sekä lukuisiin muihin kansainvälisiin sopimuksiin.

Uskonnonopetus kuuluu uskonnonvapauteen

Uskonnonopetuskeskustelussa on pohjimmiltaan kyse uskonnonvapaudesta.
Negatiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa ihmisen oikeutta olla osallistumatta minkäänlaiseen uskonnolliseen toimintaan. Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa ihmisen oikeutta uskonnonharjoitukseen. Nykyinen lainsäädäntö on välimuoto näistä vaihtoehdoista.

Oppitunneilla opetellaan uskonnollista ja kulttuurista lukutaitoa

Luterilainen kirkko puolustaa nykyistä mallia, jossa uskonnonopetus pohjautuu uskontokuntaan ja katsomukseen.
Kun lapsi tuntee kulttuuriperintönsä, hän pystyy peilaamaan sitä myös muihin uskontoihin ja kulttuureihin. Uskonnonopetus antaa siten valmiudet toimia moniarvoisessa ja -kulttuurisessa yhteiskunnassa.

Uskonnonopetus tukee kokonaisvaltaisesti myös koulun kasvatustehtävää, koska länsimainen kulttuuri rakentuu kristinuskolle. Uskonnonopetus antaa aineksia demokratia-, suvaitsevaisuus- ja rauhankasvatukseen sekä syventää historian, yhteiskuntaopin ja taideaineiden osaamista.

Kirkolla ei ole nykyaikana enää mitään annettavaa

Kristinuskon voimavarana on sen kyky uudistua ja muuntautua vallitseviin kulttuuriperinteisiin. Kristinusko kehittyi ympäristössä, jossa vaikuttivat muun muassa platonismi, aristotelismi ja juutalaisuus.
Kristinuskon valta-alueet ovat vaihtumassa. Kolmansissa maissa syntyy uutta poliittista ja yhteiskunnallista teologiaa, mistä esimerkkinä eteläamerikkalainen vapautuksen teologia.

Luterilaisen kirkon teologia on keskustelua tulkinnasta

Kirkko seuraa kaikkina aikoina tunnustustaan. Tunnustus on laaja kokoelma tekstejä, joita uskonnollinen yhteisö pitää ohjeellisena ja kaikkein tärkeimpinä. Luterilaisen kirkon tunnustus pohjaa Raamattuun ja luterilaisiin Tunnustuskirjoihin 1500-luvulta.
Luterilaisessa kirkossa katsotaan, että Raamattu ja Tunnustuskirjat ovat historiallisia dokumentteja. Ne ovat kuitenkin vanginneet tietyt kristilliset periaatteet, joiden valossa kirjoituksia tulisi tulkita.
Tunnustusten tulkinta jakaa kuitenkin mielipiteet. Tunnustuksia voidaan tarkastella eri näkökulmista kuten kirjaimellisesti, yksilöeettisesti, symbolisesti, poliittisesti, historiallisesti tai analyyttisesti. Liikkeet painottavat tulkintatapoja eri tavoin, mutta käytännössä jokainen uskonyhteisö joutuu yhdistämään käsityksissään useampaa tulkintatapaa.

Naispappeus- ja homoliittokeskustelut ovat hyvä esimerkki luterilaisen tunnustuksen tulkinnasta. Onko tärkeämpää painottaa luomiskertomuksen sanomaa naisen luomisesta miehelle kumppaniksi (1. Moos 2: 18–24), syytöksiä luonnollisesta sukupuoliyhteydestä luopumisesta (1. Room. 1: 26–27) vai Paavalin Rakkauden korkeaa veisua, joka korottaa rakkauden suuremmaksi kuin usko ja toivo (1. Kor. 13)?

Teologinen tutkimus on vuorovaikutuksessa kirkon kanssa

Teologinen tiede tutkii muun muassa kristillisten kirkkojen tunnustusten kehitystä, tulkinnallisia lähtökohtia, Raamatun tekstien syntyvaiheita sekä kristinuskon vuorovaikutusta aatteiden ja historiallisten ilmiöiden kanssa.
Tutkimuksen pohjalta kirkkokin saa valmiuksia asennoitua järkiperäisesti uskonnollisiin, aatteellisiin ja poliittisiin ideoihin ja liikkeisiin sekä verrata omaa itseymmärrystään niihin.

Raamattu on koottu vain kirkkoa miellyttävistä teksteistä

Raamattu on noin tuhannen vuoden aikana kirjoitettu 66 kirjan sarja. Kirkko vahvisti pyhien kirjojen kokoelman 390-luvulla.
Vanhan testamentin kirjat ovat syntyneet kirjallisessa muodossaan noin 800–160 eKr. Uuden testamentin vanhimmat kirjat ovat 50-luvulta. Nämä kirjat vakiinnuttivat ohjeellisen asemansa vähitellen, mutta viralliset päätökset kaanonista tehtiin vasta 390-luvun kirkolliskokouksessa.
Raamatun muotoutumista ohjasivat selkeät periaatteet. Kaanoniin otettiin mukaan vain kaikkein kristillisimpinä pidetyt tekstit. Ne olivat tuttuja koko kristikunnalle sekä vapaita harhaopeista.

Vanhan testamentin varhaisimpaan käännökseen, kreikankieliseen Septuagintaan, sisällytettiin myös apokryfikirjat. Ne ovat juutalaisia ja varhaiskristillisiä kirjoja, joita varhainen kirkko ei tunnustanut Raamatun kaanoniin kuuluviksi.
Luterilaisessa kirkossa apokryfikirjat kuuluvat teksteihin, joita on "hyvä ja hyödyllistä lukea" niin kuin Luther asian ilmaisee. Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa tekstit kuuluvat Raamatun kaanoniin. Apokryfikirjat on käännetty suomeksi.

Tiede on syrjäyttänyt uskonnon

Tieteellä ja uskolla on omat kielensä. Luonnontiede vastaa kysymykseen siitä, miten asiat ovat tapahtuneet. Uskonto siihen, miksi jotakin on tapahtunut.
Uskon äidinkieli syntyy inhimillisesti tarpeesta vastata olemassaolon mielekkyyttä koskeviin kysymyksiin. Uskonnollinen sanasto on siksi usein symbolista. Elämästä, kuolemasta ja sukupolvien yhteydestä on vaikea puhua tyhjentävästi tieteen keinoin.

Yhteiskunnan muutokset haastavat kirkkoa uudistumaan

Kirkoille luonnontieteitä haastavampi kysymys on ollut suhtautuminen ideologisiin ja filosofisiin suuntauksiin. Kristillinen ajattelu on mukautunut vuosisatojen saatossa hyvin eri tavoin erilaisiin aatesuuntiin.
Esimerkiksi katolinen kirkko vastusti 1900-luvulla näkyvästi kommunistista vallankumousta. Protestanttisten kirkkojen sisällä syntyi sen sijaan laajoja kristillis-sosialistisia liikkeitä. Liikkeiden edustajat katsoivat, että tasa-arvo ja yhteisomistus mahdollistivat kristillisten arvojen toteutumisen maailmassa.
Kristinuskon vahvuutena on ollut alkukirkon ajoista lähtien sen kyky mukautua vallitseviin kulttuureihin. Arvot ja yhteiskunta ovat jatkuvassa muutostilassa. Kirkon tulevaisuuden ratkaisee, pystyykö se jatkossa vastaamaan 2000-luvun haasteisiin omasta perinteestään käsin.

Kirkon sanoma on ristiriidassa sen väkivaltaisen historian kanssa

Kirkkojen ja politiikan suhde on muuttunut vuosisatojen saatossa. Esimerkiksi ristiretket olivat oman aikansa suurvaltapolitiikkaa. Luterilaisessa perinteessä hengelliset ja poliittiset asiat on totuttu pitämään erillään.
Kristillisen opetuksen mukaan sota on oikeutettua vain sitä suuremman pahan ehkäisemiseksi. Näkemykseen liittyy niin kutsuttu oikeutetun sodan teoria. Sen muotoili kirkkoisä Augustinus.

Luterilainen kirkko sanoutuu irti väkivallasta

Luterilainen kirkko on sitoutunut rauhantyöhön ja väkivallan ehkäisemiseen. Kirkko toimii ristiriitatilanteissa asennekasvattajana, esirukoilijana ja uhrien auttajana. Se tekee yhteistyötä muiden kirkkojen sekä sellaisten järjestöjen kanssa, jotka puolustavat ihmisoikeuksia ja rauhaa. Väkivallasta sovintoon on luterilaisen kirkon aloitteesta käynnistetty yhteistyöhanke. Kampanjan tavoitteena on nostaa suomalaisten tietoisuuteen viesti rauhasta, väkivallattomuudesta ja sovinnosta.

Puolustusvoimat tekee yhteistyötä kirkon kanssa

Luterilainen kirkko tunnustaa puolustusvoimien tarpeellisuuden rauhan ja Suomen itsenäisyyden turvaajana.
Pappeja on ollut suomalaisten sotilaiden mukana 1500-luvulta lähtien. Nykyään sotilaspapit toimittavat muun muassa sotilasyhteisön jumalanpalvelukset sekä antavat kirkollista opetusta ja sielunhoitoa.
Kirkko näkee asevelvollisuuden suorittamisen kansalaisvelvollisuutena. Kirkko kuitenkin puolustaa asepalveluksesta kieltäytyvien oikeutta valita aseeton palvelu tai siviilipalvelu.

Valtio rahoittaa kirkon uskonnonharjoitusta

Luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla on Suomessa verotusoikeus. Vain kirkon jäsenet maksavat kirkollisveroa. Kirkot maksavat valtiolle täysimääräisen korvauksen veronkannosta.
Seurakunnan kirkkovaltuusto päättää omasta kirkollisveroprosentistaan samalla tavalla kuin kunnissa päätetään kunnallisverosta. Verohallinto kantaa ja tilittää verot seurakunnille kuukausittain.

Yhteisöverotuotosta kustannetaan yhteiskunnallisia palveluja

Seurakunnat saavat osuuden yhteisöverosta, jota kannetaan yrityksiltä ja yhteisöltä saman verokannan mukaan koko maassa. Vuonna 2008 valtio jakoi kirkolle yhteisöveron tuotosta 1,75 prosenttia eli 121 miljoonaa euroa.

Yhteisöveron jako-osuus käytetään pääasiassa hautaustoimen, mutta myös eräiden kirkonkirjojenpitotehtävien hoitamiseen sekä kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpitoon. Kirkon yhteiskunnallisten tehtävien kulut vuonna 2008 olivat noin 145 miljoonaa euroa. Yksin hautaustoimen osuus vuonna 2007 oli 102 miljoonaa euroa.

Eduskunta on keväällä 2009 päättänyt, että kirkon osuutta yhteisöveron tuotosta korotetaan 2,55 prosenttiin verovuosiksi 2009–2011. Erillinen yhteisöjen ja yritysten maksama kirkollisvero lopetettiin vuonna 1993.

Valtio ja kirkko pitää erottaa toisistaan

Valtiokirkko purettiin Suomessa kansankirkoksi vuonna 1870. Kirkon ja valtion suhde on nykyään kahden organisaation yhteistoimintaa kaikkien kansalaisten hyväksi.
Kirkolla on itsenäinen julkisoikeudellinen asema. Kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Suomen valtio ei ole sitoutunut tiettyyn uskontunnustukseen eikä se käytä ratkaisevaa päätösvaltaa kirkkoon liittyvissä asioissa.
Suomen luterilainen kirkko on kansankirkko, sillä se on kiinteä osa maan kulttuuria ja historiaa. Kansankirkko ajaa nimensä mukaisesti kaikkien kansalaisten etua riippumatta siitä, mihin uskontoon tai kansanryhmään he kuuluvat.

Kirkko osallistuu yhteiskunnallisten tehtävien hoitoon

Suomessa sekä luterilaisella että ortodoksisella kirkolla on verotusoikeus. Vain kirkon jäsenet maksavat kirkollisveroa. Seurakunnat saavat osuuden yhteisöverosta, jota kannetaan yrityksiltä ja yhteisöltä saman verokannan mukaan koko maassa. Yhteisöveron jako-osuus käytetään muun muassa kustannuksiin, jotka aiheutuvat hautaustoimesta, kirkonkirjojenpitotehtävistä sekä kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpidosta.

Kuka on kirkon ääni?

Kirkon ääntä käyttävät sen jäsenet. Seurakuntalaiset voivat vaikuttaa kirkossa muun muassa tekemällä vapaaehtoistyötä sekä äänestämällä kirkkoherranvaaleissa ja seurakuntavaaleissa.

Kirkolliskokous on kirkon ylin päättävin elin. Kirkolliskokouksen maallikkoedustajat valitaan kirkko- ja seurakuntaneuvostoista, joiden kokoonpanosta päättävät seurakuntalaiset. Seurakuntavaaleissa voi äänestää jokainen 16 vuotta täyttänyt vaaliseurakunnassa läsnäoleva kirkon jäsen.

Kirkon keskushallintoon kuuluvat kirkolliskokouksen lisäksi kirkkohallitus, piispainkokous, kirkon työmarkkinalaitos ja kirkon ulkoasiain neuvosto. Näissä käsitellään yksityiskohtaisemmin muun muassa kirkon hallintoa, taloutta, oppia, työntekijöiden työsuhteiden ehtoja sekä ekumeenisia suhteita.

Mikä on kirkko?

Kirkko on yhtä kuin jäsenensä. Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu yli 4,3 miljoonaa. Joukkoon mahtuu uskoltaan, arvoiltaan ja elämältään monenlaisia ihmisiä.

Kirkolla tarkoitetaan myös maailmanlaajaa kristillistä yhteisöä, jonka jäseneksi tullaan kasteessa. Vuonna 2009 maailman väestöstä kristittyjä oli 33,3 prosenttia eli 2,27 miljardia.